Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry In english På svenska
Suomen yliopistot UNIFI ry
SIVISTYS - LUOVUUS - VAIKUTTAVUUS

Liisa Laakso: Yliopistolakiuudistuksesta

Rehtorin huoneesta

Kerran kuukaudessa vierailevana kirjoittajana yksi rehtoreista.


tay_syys

Kuva: Jonne Renvall/Tampereen yliopisto

 

Yhdysvaltalainen koulutusjärjestelmiin perehtynyt tutkija Karl Weick lanseerasi löysien kytkentöjen käsitteen organisaatioteorioiden klassikon aseman saaneessa artikkelissaan vuonna 1976. Weick havaitsi, että instituutiot, jotka itse määrittelevät päämääränsä ja toimintatapansa kyllä reagoivat ulkoa päin tuleviin ohjeistuksiin, mutta ennemminkin sopeutumalla niihin kuin noudattamalla niitä kuten tiukassa hierarkkisessa suhteessa tapahtuisi. Tämän vuoksi sellaisten instituutioiden ohjaaminen on vaikeaa ja hidasta. Ja tämän vuoksi ne ovat erittäin kestäviä ja sietävät isojakin shokkeja ympäristössään.

Suomalainen yliopistolaitos on vanhempi kuin sitä ohjaava ministeriö ja tulee varmasti kestämään pidempään kuin nykyiset valtionhallinnon rakenteet. Suomalaiset yliopistot ovat kestäneet ja edenneet tutkimus- ja koulutustyössään yliopistolain muutoksesta huolimatta.

Ovat ne muuttuneetkin, mutta prosessi on hidas ja vielä kesken. Merkittävin muutos tutkimuksen ja opetuksen edellytysten parantamista silmällä pitäen koskee laajempien opintokokonaisuuksien luomista. Tampereen yliopisto on ollut tässä työssä aivan eturintamassa, Helsinki seuraa. Laajempiin kokonaisuuksiin siirtymisen voi ymmärtää yliopistolain muutoksen tuloksena, mutta rehellisempää on ehkä myöntää, että kyse on 1990-luvun tulosohjauksen tarkoittamattomana seurauksena syntyneen siiloutumisen purkamisesta.

Kapeat ja määritelmällisesti aina aliresursoidut opetusputket syntyivät, kun yliopistot sopeutuivat valtiovallan koulutustavoitteita koskevaan ohjaukseen. Tieteenalat ja alatieteenalat joutuivat kilpailemaan toisiaan vastaan ja perustelemaan omaa olemassaoloaan opetuksen ja opiskelijoiden määrällä, joiden hoitamiseksi ne tarvitsivat koko ajan lisää voimavaroja.

Laajempiin kokonaisuuksiin, laajoihin kandidaatin opintoihin, on päästy rakenteellisten uudistusten kautta. Laajat koulutusohjelmat merkitsevät aiempaa isompia opettajapooleja, joiden välitön vaikutus akateemiseen työhön tuo lisää aikaa tutkimukselle. Tärkein rakenteellinen uudistus taustalla on yksikkökoon kasvattaminen eli vain muutaman professorin oppiainelaitoksista luopuminen. Tämä taas tuli järkeväksi tai välttämättömäksi yliopistojen kasvaneen talousvastuun myötä. Pienet yksiköt tulivat tässä suhteessa haavoittuviksi.

Laajojen tutkinto-ohjelmien suunnittelua on syytä edelleen tukea purkamalla tutkintorakenteita jäykistäviä koulutusvastuita. Esimerkiksi yksittäisiä kieliä koskevien koulutusvastuiden määrääminen lainsäädännöllä on mieltä vailla sekä uusien opetusmenetelmien että tutkimuksen valossa. Eri kielten opetusta voi yhdistää. Sitäpaitsi jos näistä vastuista luovuttaisiin, niin ryhtyisivätkö yliopistot aivan villisti opettamaan kaiken maailman kieliä tai lakkauttamaan nykyistä kieliopetustaan? Ja mitä sitten, jos ne niin tekisivät? Lisäksi on koko joukko tutkintoja, joiden kohdalla pätevyysvaatimukset ennemminkin haittaavat kuin tukevat tutkimukseen perustuvaa monitieteistä ja moniammatilliseen osaamiseen tähtäävää opetusta.

Laajojen kandidaatin tutkintojen optimaalinen hyödyntäminen edellyttää myös kandi- ja maisterivaiheen välisen liikkuvuuden esteiden purkamista. Työ tulisi pikaisesti aloittaa yliopisto- ja ammattikorkeakoulututkintojen synkronoimisella. Tampereella, Lappeenrannassa ja Lapissa ollaan siinä eturintamassa, mutta kovin yksinkertainen urakka tämä ei varsin kotikutoisen duaalimallimme puitteissa ole.

Monitieteisyyttä ja monitieteisiä koulutusohjelmia ei voi kehittää ilman vahvaa tieteenalapohjaa ja perustutkimusta. Tieteenaloista ja niiden tasosta huolehtiminen on yliopistojen omalla vastuulla.  Tämä on vakava paikka ja tämän turvaamiseksi tarvitaan yliopistoyhteisön vahvaa osallistumista yliopiston johtamiseen.

Yliopistolakiuudistuksessa on kovasti painotettu strategista suunnittelua ja sen edellyttämää vahvaa johtoa ja hallitusta.  Kuitenkin koko ajatus yliopistojen strategiasta ja sen taustalla olevasta tavoitteellisuudesta kääntyy aika triviaaliksi, jos sen ymmärtää vain keskitetyn johtamisen kautta. Loppujen lopuksi yliopiston tavoitteet määrää nimittäin yliopistojen ainoa asiakas eli opetus- ja kulttuuriministeriö, kuten Tampereen yliopiston vuoden alumni Antti Tanskanen Tampereen yliopiston avajaisissa muistutti. Ministeriö ei ainoastaan päätä hankintojensa määrästä vaan myös niiden kokonaishinnasta.

Yliopistoissa on kuitenkin johdettava melko lailla itseohjautuvaa yhteisöä. Tieteen vapauden vuoksi yliopistoyhteisön osallistumismahdollisuudet ovat aivan olennainen osa tätä prosessia. Ja juuri tässä kohdassa yliopistolakia tulisi korjata kuten Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto ovat esittäneet. Ylimmän johdon vastuuvelvollisuus vaaleilla valituille edustuksellisille elimille tulisi säätää lailla – mitä pikemmin sen parempi ja sekä julkisoikeudellisissa että säätiöyliopistoissa.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on todennut, että johtamista ei ratkaista lailla, vaan vuorovaikutuksen lisäämisellä. On totta, että laki ei estä yhteisön osallistumista: yliopistot voivat itse päättää siitä, kuinka yhteisöä osallistetaan. Mutta ketä nämä päättäjät oikein ovat? Esimerkiksi kokonaan ulkopuolisista muodostuva hallitus tai vain yksi henkilö eli rehtori. Eivät he ole yliopisto.  Juuri tässä on ongelman ydin. Käytännössä yliopiston ylin johto on tällä hetkellä hieman arvaamattomin seurauksin vastuussa vain siihen löyhästi kytkeytyvälle ainoalle asiakkaalle eli opetus- ja kulttuuriministeriölle ja vieläkin löyhemmin kytkeytyville niin sanotuille sidosryhmille.

Nykyisen yliopistolain pohjalta toimivat edustukselliset elimet voivat jäädä lähinnä keskustelufoorumeiksi tai johdon työrukkasiksi. Ne käyttävät merkittävää valtaa vain hallituksen jäseniä valitessaan. Tosin tätäkään mekanismia ei ole käytetty kunnolla. Hallitusten jäsenten toimikaudet olisi järkevää rajata kerrallaan vain vuoden mittaisiksi, kuten pörssiyhtiöissäkin tehdään, tulos tai ulos -periaatteella. Tämän vaaleilla valitut yliopistokollegiot tai monijäseniset hallintoelimet voisivat päättää aivan itse ja välittömästi. Siihen ei lakimuutosta tarvita.

 


Kirjoittaja:

Liisa Laakso on Tampereen yliopiston rehtori ja UNIFI:n hallituksen jäsen.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Jaa artikkeli

FacebooktwitterlinkedinmailFacebooktwitterlinkedinmail
 
Erikoistumiskoulutus
Ota meihin yhteyttä!
Perustietoa yliopistoista